Suomen yleiskielessä käytetään pääasiassa kahta erilaista viivaa: yhdysmerkkiä (-) ja ajatusviivaa (–). Aiemmissa kirjoituksissa on sivuttu ajatusviivan käyttöä rajakohtamerkinnöissä ja osapuolten välissä, ja tässä kirjoituksessa kerrataan ajatusviivan käyttöä virkkeen välimerkkinä. Virkkeen välimerkkinä ajatusviivan molemmin puolin tulee aina sanaväli.
Ajatusviivan avulla jokin virkkeen osa osoitetaan ikään kuin irralliseksi lisäykseksi tai välihuomautukseksi. Yleensä irralliset lisäykset erotetaan pilkun avulla, ja hyvä niin. Ajatusviivan liiallinen käyttö nimittäin heikentää sen tyylillistä tehoa tai saattaa jopa häiritä lukijaa.
Yleensä irralliset lisäykset erotetaan pilkun avulla, ja hyvä niin.
Yleensä irralliset lisäykset erotetaan pilkun avulla – hyvä niin.
Jos ajatusviivalla erotetun osan jälkeen tulee sivulause, joka kuuluisi erottaa pilkulla, voi pilkun jättää pois. Jos pilkkua käyttää – kumpikin tapa on siis mahdollinen –, tehdään se niin, että pilkku kirjoitetaan kiinni ajatusviivaan.
Aina silloin tällöin ajatusviivasta näkee pitkää muotoa (—), mutta sen käyttöä ei suositella suomen kielessä. Usein pitkä viiva onkin englannin vaikutusta, mikä saattaa näkyä esimerkiksi siinä, että sanavälit puuttuvat viivan kummaltakin puolelta.
Suurin osa tutkijoista—pääosin saksalaisia, ranskalaisia ja italialaisia—oli taustaltaan luonnontieteilijöitä.
Päätös oli monella tapaa historiallinen — se oli ensimmäinen suuri investointi yhteisen perustan rakentamiseksi.
Jos suomen viivaviidakko tuntuu vaikealta, kannattaa huomioida, että englannin kolmella eripituisella viivalla (-, – ja —) on jokaisella oma tehtävänsä, eli helppoa ei ole englannin kirjoittajillakaan.