Tietokirjojen suomentaja törmää urallaan lähes 100-prosenttisella varmuudella alkuperäisen teoksen virheisiin. Siinäkin tapauksessa, että suomentaisi urallaan vain yhden teoksen. Täydellistä kirjaa ei nimittäin ole julkaistu.
Aiemmassa Suom. huom. -nimisessä blogikirjoituksessa on sivuttu sitä, ettei suomentaja voi kovin syvällisesti puuttua kääntämänsä tekstin vikoihin. Toki pieniä virheitä korjailee jokainen suomentaja – eihän kukaan esimerkiksi siirrä tahattomia kirjoitusvirheitä suomennokseen eikä varmasti selviä aivopierujakaan.
Usein suomentajalle syntyy alkuperäisestä teoksesta hyvä kokonaiskuva, jota vasten hän voi myös peilata yksittäisiä, virheelliseksi epäilemiään kohtia. Jos kirjailija suhtautuu teoksessaan kunnioittavasti seksuaalivähemmistöihin mutta käyttää jossain kohdassa kyseenalaista sanavalintaa, voi suomentaja korjata sanavalinnan nimenomaan kokonaisuuden perusteella.
Mahdollisuuksien mukaan suomentaja selvittää isompia asiavirheitä kustantajan tai alkuperäisen teoksen kirjoittajan kanssa, jolloin ne voi korjata käännökseen. Jos virheet jäävät, on hyvin todennäköistä, että ne luetaan nimenomaan suomentajan syyksi. Toisaalta on aiheellista kysyä, onko oikein, että suomentaja korjaa kirjailijan jäljiltä lukemattomia pikkuvirheitä. Vai pitäisikö asiavirheet kääntää sellaisenaan ja paljastaa asiansa tuntevalle lukijalle kirjoittajan epäluotettavuus.
Suomentajan pitäisi joka tapauksessa olla ratkaisuissaan neutraali. Ammattikääntäjät pystyvät tähän tai ainakin osaavat kieltäytyä suomennostöistä, jotka ovat heidän maailmankuvansa vastaisia ja voisivat johtaa tahattomiin tai tahallisiin tulkintavirheisiin (ks. Osaako musta nainen kääntää valkoisen miehen runoutta). Yksilöllisiä erojakin varmasti on. Jollekin feminismi voi olla punainen vaate ja sellaisenaan este työhön ryhtymiselle. Toinen suomentaja saattaa taas tarttua enkeleistä kertovaan tietokirjaan, vaikka ei itse enkeleihin uskoisikaan.
Entä jos alkuperäinen teos – tietokirja tai fiktiivinen teos – on laadultaan muulla tavalla heikko eli siinä toistuvat esimerkiksi ontuvat kielikuvat ja kielellisesti kehnot rakenteet? Pitäisikö huonosti kirjoitettu teos suomentaa samantasoisena – ontuvine kielikuvineen ja kehnoine rakenteineen – vai parannella tekstiä käännösvaiheessa?
Todennäköisesti suurin osa suomentajista valitsisi kultaisen keskitien: ontuvia kielikuvia ja kehnoja rakenteita voisi pyrkiä vähentämään. Suomentajan tehtävänä ei kuitenkaan ole muuttaa huonosti kirjoitettua viihderomaania korkeakirjalliseksi tuotokseksi.