Olin lapsena varsinainen lukutoukka, mutta en osannut silloin haaveilla sellaisista lukutoukan toiveammateista kuin suomentaja, kustannustoimittaja tai vaikkapa kirjailija. Muutaman mutkan kautta kuitenkin päädyin opiskelemaan kääntämistä, ja nyt olen jo vuosia tehnyt töitä erilaisten kirjojen parissa niin suomentajana kuin kustannustoimittajanakin. Voisi siis sanoa, että lukutoukka on päässyt unelmiensa työhön.
Kirjojen maailma on minulle ammattilaisena edelleen kiehtova mutta samalla siitä on paljastunut raadollinen puoli. Kirjan tekeminen maksaa yllättävän paljon, ja lystin maksavat tahot (yleensä kustantamot) haluavat painaa kustannuksia alas tai ainakin hillitä niitä. Yrittäjänä ymmärrän tämän – sen, joka vastaa kustannuksista, tulisi saada omansa pois ja vähän voittoakin. En kuitenkaan pidä seurauksista.
Kun rahaa säästyy, laatu huononee, ja se on väärin niin kirjailijan kuin lukijankin kannalta. Kukaan ei halua julkaista, saati lukea kirjoja, joissa on asia- tai kirjoitusvirheitä. Välillä taas pidetään kiinni laadusta mutta säästetään kirjan tekemiseen osallistuvien kustannuksella. Jos kustantamo ei voi maksaa edes kohtuullisia palkkioita freelancer-kustannustoimittajalle, joka pieteetillä korjaa esimerkiksi käännösvirheitä, ei kirjaa kannattaisi ottaa lainkaan kustannusohjelmaan. (Tai ainakaan työtä ei pitäisi teettää freelancerilla.) Joissakin kustantamoissa on vallalla vääristynyt ajatus siitä, että kirjan merkkimäärä korreloisi jollakin tavalla työmäärään. Aivan kuin kahden yhtä pitkän kirjan toimittamiseen menisi aina saman verran aikaa. Siinäkin tapauksessa, että toisen kirjan kääntäjä olisi tehnyt työnsä hutiloiden. Tai että kirjalla olisi kaksi kirjoittajaa, joiden tyyliä pitäisi yhtenäistää. Jos kustannustoimittaja tällaisessa tapauksessa tekee oman työnsä hyvin, hänelle ei välttämättä jää työstä käteen mitään – ei edes hyvää mieltä. Työ olisi pitänyt tehdä nopeasti ja hutiloiden.
Tuntuu, että kirjan kakusta haluaa liian moni osansa, eikä kukaan saa riittävän isoa palaa. Kirjailijalle kuuluisi taiteellisesta tai taidokkaasta työstään kohtuullinen korvaus. Kustantaja puolestaan kantaa taloudellisen riskin (kirjoittajan puolesta) maksamalla taittotyöstä, toimituksesta ja painattamisesta suuren summan rahaa ja toivoo tietysti sijoitukselleen tuottoa. Kirjoja myyvät tahot haluavat oman osuutensa. Maksunvälittäjät omansa. Käännöskirjoista kustantaja maksaa vielä käännösoikeuksistakin ennen kuin koko homma nytkähtää edes käyntiin.
Kirjojen kulurakenne saa ihmettelemään, miten niiden julkaiseminen ylipäätään on kannattavaa. Nopea katsaus suomalaisten kustantamoiden verkkokauppojen tietokirjapuolella osoittaa, että suomenkielisiä tietokirjoja on tarjolla valtava määrä. Kuka ne kaikki lukee? Pääseekö kustantaja omilleen suurimmassa osassa kirjoista vai ei? Kuinka suuri osa kirjoista on voitollisia ja kuinka suuri osa kulttuuritekoja (lue: tappiollisia)? Kenen näitä kulttuuritekoja pitäisi kustantaa ja keiden osallistua talkoisiin?
Kirjoissa taittaa olla ylitarjontaa osittain siksi, että niin moni haaveilee kirjojen kirjoittamisesta. Kustantajille tarjotaan paljon käsikirjoituksia, ja osittain on potentiaalisia lukijoitakin. Siitä huolimatta – ja vaikka oma tietokirjani julkaistaan kohta – kirjoja kustannetaan Suomessa liikaa. Tämän saman totesi Suna Vuori Hesarin artikkelissa kertoessaan Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon esiraadin työstä. Allekirjoitan tämän ja kirjojen ystävänä olen surullinen. Haluaisin ennemmin vähän ja laadukasta kuin paljon ja kuonaa.