Mainoksessa esitettiin vaihtoehtoina kevytyrittäjyys ja toiminimiyrittäjyys – hämmentävää. Jos asteikon yhdessä päässä on kevytyrittäjä, eikö toisessa päässä ole ihan tavallinen yrittäjä? Toiminimeä eivät kaikki yrittäjät nimittäin tarvitse.
Toiminimi:
Lainsäädännössä toiminimi tarkoittaa elinkeinotoiminnassa käytettävää nimeä, oli kyse sitten yksityisestä elinkeinonharjoittajasta, osakeyhtiöstä tai organisaatiosta. Toiminimi rekisteröidään kaupparekisteriin, mutta se ei ole välttämätön kaikille yksityisille elinkeinonharjoittajille.
Yksityinen elinkeinonharjoittaja:
Yrittäjä, jolla voi olla rekisteröity toiminimi tai sitten ei. Yksityisen elinkeinonharjoittajan toiminta on yleensä pienimuotoista, eli hän esimerkiksi myy omaa osaamistaan. Jos yksityinen elinkeinonharjoittaja toimii kotona eikä toiminta ole luvanvaraista, hänellä ei ole velvollisuutta rekisteröidä toiminimeä. Siitä huolimatta hän voi halutessaan saada oman Y-tunnuksen.
Y-tunnus:
Yritys- ja yhteisötunnus, jolla yksilöidään yritykset, yhteisöt ja yksityiset elinkeinonharjoittajat (samaan tapaan kuin henkilötunnuksella yksilöidään henkilöt). Myös säätiöillä, yhdistyksillä ja esim. kunnilla ja kaupungeilla on Y-tunnus. Tunnus on ilmainen, mutta vaatii yleensä maksullista kaupparekisterimerkintää (ks. toiminimi yllä).
Kevytyrittäjä:
Kevytyrittäjä laskuttaa laskutuspalvelun tai kevytyrittäjyyspalvelun Y-tunnuksen avulla. Omaa Y-tunnusta ei siis tarvita. Työ- ja sosiaalivakuutuslainsäädännössä tällaista kevytyrittäjää pidetään yrittäjänä, kun taas verotuksessa kevytyrittäjää voidaan pitää palkansaajana.
Kevytyrittäjyyden vaihtoehtoja on siis useita. Yrittäjä voi toimia yksityisenä elinkeinonharjoittajana ilman toiminimeä tai toiminimellä mutta myös esimerkiksi osakeyhtiössä. Jos yrittäjällä on oma Y-tunnus, hän on yksityinen elinkeinonharjoittaja (ei kevytyrittäjä), vaikka hän käyttäisi kevytyrittäjille markkinoitua laskutuspalvelua. Monimutkaista asiaa ei kannata mutkistaa entisestään sanavalinnoilla.