Ruokasanastoon on lainattu paljon sanoja eri kielistä, kuten englannista, italiasta ja ranskasta. Usein sana on lainattu sellaisenaan eli ns. sitaattilainana, ja toisaalta joskus se on muokkaantunut hieman suomalaisen suuhun sopivammaksi kuin alkuperäiskielen sana. Joskus alkukielen ääntämys ei välttämättä ole kielen käyttäjän tiedossa. Esimerkiksi sanaa bruschetta kuulee usein äännettävän virheellisesti suhuäänteellä. Italiaksi se äännetään /brusketta/, joten se on suomalaiselle hyvin helppo ääntää. Virheellinen ääntämys johtuu ilmeisesti kirjoitusmuodosta ja muiden vieraiden kielten vaikutuksesta.
Monet ruokasanat on lainattu monikkomuotoisina, kuten paniini ja spagetti. Spagetin (italian monikkomuoto spaghetti) kirjoitusmuotoa on muutettu niin, että sen lausuminen säilyy samana kuin alkuperäiskielellä. Paniinin voi kirjoittaa suomalaisittain, jotta lausuminen säilyy samana kuin italiaksi, tai italialaisittain panini. Muffinista on olemassa myös rinnakkaismuoto muffinssi. Ensimmäinen on lainattu englannin yksikkömuodosta ja toinen monikkomuodosta, mutta Kielitoimisto suosittelee käyttämään ensimmäistä muotoa.
On mielenkiintoista, miten makaronilla (italian monikkomuoto macaroni) monet tarkoittavat eri pastalajikkeita, vaikka makaroni on vain yksi pastalajike. Ehkäpä se johtuu siitä, että Suomessa makaroni on ollut perinteisesti suosituin pastalajike varsinkin aiempina vuosikymmeninä.
Joskus vieraskieliset sanat ovat hyvin toistensa näköisiä, minkä vuoksi voi olla vaikea erottaa niitä toisistaan. Tortellit, tortelliinit (italian monikkomuoto tortellini) ja tortellonit saattavat mennä sekaisin, ja vain tortelliinilla on ääntämyksen mukaan suomalaistunut kirjoitusmuoto. Makaronit tuntuvat myös sekoittuvan makroneihin tai ehkäpä tutummin macaroneihin tai macaron-leivoksiin, joita jotkut kutsuvat myös macaronsseiksi. Tuossakin siis ranskan monikkomuoto vilahtaa, vaikka ranskalainen ei sitä lausuisi.
Nippelitietoa taivutuksesta
Suomalaiseen kirjoitusmuotoon mukautettujen ruokasanojen (pitsa, kroissantti) taivuttaminen sujuu melko vaivattomasti, mutta suorien sitaattilainojen taivutusta voi joutua tuumailemaan. Siihenkin on kuitenkin olemassa säännöt. Jos sanan kirjoitusasu päättyy vokaaliin, taivutuspääte lisätään suoraan sanan perään (bruschetta > bruschettan). Taivutuspääte lisätään suoraan, vaikka sanan ääntöasu päättyisi konsonanttiin (raclette > racletten). Jos sekä sanan kirjoitusasu että ääntöasu päättyy konsonanttiin, taivutuspäätteen eteen lisätään i, vaikka viimeinen konsonantti olisi kirjoitusasussa ja ääntöasussa eri (roquefort > roquefortin). Jos taas sanan kirjoitusasu päättyy konsonanttiin, mutta ääntöasu vokaaliin, taivutuspäätteen eteen lisätään heittomerkki (morbier > morbier’n). Mutta entäpä jos kirjoittaja ei tiedä, miten konsonanttiin päättyvä sana lausutaan alkukielessä? Ääntämisen voi usein selvittää melko helposti internetistä, mutta jos näin ei ole, tarvittaessa ennen taivutusmuotoa voi lisätä i:n.
Myös astevaihtelun alainen konsonantti voi aiheuttaa päänvaivaa. Jotkin sitaattilainat mukautuvat suomen kielen astevaihteluun, toiset taas eivät. Tähän päänvaivaan on kuitenkin olemassa helppo ratkaisu: sitaattilainaa voi aina taivuttaa niin, ettei sana mukaudu astevaihteluun.