Moni kielen ammattilainen, kuten suomentaja tai kielenhuoltaja, on innokas lukija. Monelle on käynyt myös niin, että lukuharrastus tai rakkaus kirjoihin on tärveltynyt ammatin myötä. Kirjoihin ei voikaan enää uppoutua yhtä huolettomasti kuin aiemmin, kun sisäinen pilkunviilaaja huomaa automaattisesti kaikki korjattavat kohdat ja nalkuttaa välillä niin tarmokkaasti, että varsinainen tarina jää taustalle.
Olen itse jo vuosia vältellyt käännöskirjojen lukemista – kaikki kunnia meille suomentajille, mutta kirjoja julkaistaan paljon ja varsinkin suomennosten laadukkuudessa tuntuu olevan isoja eroja, joten on tuntunut järkevältä suosia suomeksi kirjoitettuja kirjoja. Tartuin kuitenkin lomalla pitkästä aikaa käännöskirjaan ja yllätyin iloisesti, kun kieli oli huoliteltua ja sujuvaa ja kun ”ammattiminä” sai rentoutua ja jäädä taka-alalle. Lukukokemus oli pelkästään jo siksi nautinto.
Annoin suomennoksesta hyvää palautetta kirjan luettuani ja luin huvikseni muiden lukijoiden arvosteluja. Erityisesti yksi niistä jäi mietityttämään: ”Aineksista olisi saanut loistavan tarinan, mutta ei tämä kirjoittaja (olisi kiinnostavaa tietää suomentajan osuus). Juonenkäänteet ja kerronta epäjohdonmukaisia.”
Siis hetkinen. Miten suomentaja liittyy siihen, ettei hyvistä aineksista tullut loistavaa tarinaa? Olisiko suomentajan pitänyt parannella alkuteoksen juonenkäänteitä tai epäjohdonmukaisuuksia? Mitä kääntäjän ylipäätään kuvitellaan tekevän?
Kääntäjän työ on toki kaukana koulussa tehtävistä käännöslauseharjoituksista, joissa sanat ja lauseet pitää kääntää toiselle kielelle lähes orjallisesti ja joissa lopputulos ei välttämättä korvia hivele. Suomennostyössä pyritään sujuvaan kieleen, mutta kääntäjän ei siitä huolimatta kuulu kirjoittaa mitään teosta uudelleen vaan hänen tehtävänsä on tulkita jonkun toisen kirjallinen tuotos mahdollisimman hyvin toisella kielellä (mieluiten omalla äidinkielellä). Mahdollisimman hyvä tulkinta tarkoittaa yhtä lailla uskollisuutta alkuteokselle mutta myös lukijalle. Se tarkoittaa siis kompromisseja. Joitakin asioita voi joutua kääntämään hieman selittävämmin, mutta kääntäjän ei ole tarkoitus pureskella kaikkea valmiiksi lukijaa varten tai kirjoittaa monitasoisesta filosofisesta teoksesta vain yhden tulkinnan tarjoavaa käännöstä.
Jos suomentaja huomaa alkuteoksessa asiavirheitä tai epäjohdonmukaisuuksia, hän voi ratkoa niiden kohtaloa kustannustoimittajan kanssa tai mahdollisuuksien mukaan olla yhteydessä kirjailijaan. Erityisesti tämä on tärkeää, jos kyse on tietokirjasta. Alkuteoksen pieniä virheitä voidaan siis korjata tai häivyttää käännösvaiheessa, mutta isojen korjausten tekemiselle pitäisi olla hyvät perusteet, eikä kehno alkuteos riitä sellaiseksi.
Jos sama kirja annettaisiin kymmenelle suomentajalle, lopputuloksena saataisiin kymmenen erilaista suomennosta, mutta tarina ja juonenkäänteet olisivat kaikissa samat. Tietysti sellaisiakin suomentajia on, jotka tulkitsevat alkuteosta hyvin vapaasti, ja käännösalalla on erilaisia suuntauksia ja näkemyksiä. Täysin vapaa suomennos, jossa alkuteksti on pelkkä sivuseikka, ei kuitenkaan ole enää käännös vaan jonkinlainen muunnelma alkuteoksesta.
Kiitos postauksesta, Sini<3 Siinä tuli tiiviissä paketissa niin monta minua koskettavaa asiaa, että! Suomentamisen luonne, käsittämättömät kritiikit, käännösteosten lukemisen tuska ja ahdistus… Kun työkseen ei muuta kuin viilaa ja viimeistelee kirjallisuutta, haluaa kyllä vapaa-ajalla lukea valmista jälkeä! Siksi minä viihdyn etenkin huippukuntoon hiottujen englanninkielisten alkuteosten parissa: erilaista editointia, faktantsekkausta, oikolukua, tyylihiontaa, vertaisarviointia, taiton tarkistusta ynnä muita korjauksia niihin on tehty useiden asiantuntijoiden voimin, aikaa ja rahaa pihistelemättä, niin että lukijan ei todellakaan tarvitse muuta kuin sit back, relax and enjoy!
Olet oikeassa! Englanninkielisiä alkuteoksia on useimmiten ilo lukea, ja olisi ihanaa, jos suomenkieliseen kirjallisuuteen voitaisiin käyttää yhtä paljon aikaa ja rahaa. Tekstin parissa käytetty aika todella näkyy lopputuloksessa, ainakin kielen ammattilaiselle. (Joskus kyllä tuntuu, että maallikoille taitaa riittää vähempikin, ja siksi se kai riittää osalle kustantajistakin.)