Kirjoita runo
Tommi Parkko, Avain 2011
Kenelle: Runojen kirjoittamisesta haaveilevalle tai niitä jo kirjoittavalle
Tärkeä kiteytys: ”Runoilijan tulee kirjoittaa omasta tämästään, ei muiden tämöistä.”
Voiko runojen kirjoittamista opetella vai tulevatko runot inspiraation vallassa valmiina ja annettuina? Parkon mukaan voi opetella, ja Kirjoita runo! : Opas aloittavalle runoilijalle on nimensä mukaisesti tehty tähän oppaaksi. Oppaasta on julkaistu uudistettu laitos nimellä Runoilijan työkalupakki (Avain, 2021).
Kirja esittelee aluksi runouden ominaispiirteitä, joita voi käyttää lähtökohtana kirjoittamiseen. Esitellyistä ominaispiirteistä kuvallisuus, rytmi ja typografia saavat kirjassa oman lukunsa.
Aloitteleva runoilija saa heti aluksi eväitä myös siihen, miten kirjoittamisessa pääsee alkuun. Runo voi syntyä aistihavainnoista, tai niiden luomiseen voi käyttää erilaisia tekniikoita. Keskeistä runon kielessä on tuoreus eli kliseytyneen kielen välttäminen, mikä voi toisaalta tuntua myös vaikealta: Miten juuri minä osaisin välttää kliseitä, kun kieli muuttuu koko ajan? Toki runoja voi kirjoittaa vain omaksi ilokseen, kuten oppaassakin todetaan.
Yhdeksi runoilijan tärkeäksi ominaisuudeksi nostetaan ”vino katse” eli katse, joka tekee tuoreita havaintoja tai havainnoi arkisia asioita uudella tavalla. Ajatus liittyy siihen, että jokainen katsoo maailmaa omalla tavalla ja runoilijakin kirjoittaa nimenomaan ”omasta tämästään”. Todellisuuden liian tarkka jäljittely sen sijaan johtaa huonoon lopputulokseen.
Kahden johdattelevan luvun jälkeen kirja ottaa runon ominaispiirteet tarkempaan esittelyyn. Oppaassa esitellyt troopit ja figuurit ovat sanoina tuttuja ehkä vain kirjallisuuden opiskelijoille, mutta trooppeihin kuuluva metafora on jo tutumpi käsite. Kuvallisuutta havainnollistetaan kuitenkin runsain esimerkein ja harjoitusten avulla. Osa harjoituksista ohjaa lukemaan tietyn runon ja etsimään ominaispiirrettä sieltä.
Rytmi-luku käy läpi metriikkaa, sointuisuutta ja vapaarytmisyyttä. Opas kannustaa kokeilemaan loppusointuisen runon kirjoittamista, vaikka toisaalta toteaa loppusoinnun vanhahtavaksi ja kuluneeksi. Ehkä tämä on oppaan tapa varoittaa: Älä jää kiinni loppusointuisiin runoihin vaan etsi muitakin ilmaisutapoja. Vapaarytmisen runon rytmin löytämiseen esitellään erilaisia keinoja ja ohjataan opiskelemaan sitä myös runojen lukemisen kautta.
Typografia-luvussa huomio kiinnitetään runon visuaaliseen asetteluun ja sillä leikittelyyn. Runon puhuja -luvussa puolestaan selvitetään runon puhujan ja lyyrisen minän käsitteitä. Lyyrinen minä on ikään kuin runon kapellimestari, joka kätkeytyy runon puhujan tai puhujien taakse. Runon puhuja voi vaihtaa esimerkiksi sitä, ketä hän puhuttelee tai miten hän suhtautuu johonkin asiaan, ja näiden liikkeiden hahmottamisen avuksi ehdotetaan lyyrisen kameran -tekniikkaa.
Oppaan kolme viimeistä lukua käsittelevät runokokoelman tekemistä, runoteoksen viimeistelyä ja runon julkaisemiseen liittyviä asioita. Viimeistelyn tarkastuslistan kohdista osaa voisi suositella sellaisenaan minkä tahansa kirjallisen teoksen viimeistelyyn: tahattoman aikamuodon vaihtelua näkee julkaistuissakin teoksissa, samoin sen sekoittamista, kuka puhuu milloinkin.