Onko aito kansainvälisyys sitä, että viestitään englanniksi?
Törmäsin eräässä tekstissä ajatukseen, jonka mukaan ”todellinen” kansainvälisyys tarkoittaisi suomalaisessa korkeakoulussa englannin kielen entistä laajempaa käyttöä. Vasta englannin omaksuminen korkeakoulun viestinnän ja kokousten kieleksi johtaisi tekstin mukaan ”todelliseen inkluusioon”. (Inkluusio tarkoittanee tässä yhteydessä sitä, että kaikki voisivat kokea pääsevänsä mukaan toimintaan yhdenvertaisina jäseninä.)
Ajatus tuntui minusta väärältä. Onko yksi kieli tosiaan kansainvälisyyden mittari? Mitä ylipäätään on aito kansainvälisyys tai todellinen inkluusio?
Jos koottaisiin ryhmä, jossa olisi osallistujia eri maista ja jossa osallistujat puhuisivat äidinkielenään suomea, ruotsia, espanjaa, ukrainaa, japania, kiinaa ja englantia, niin millaista olisi todellinen kansainvälisyys siinä ryhmässä? Miten ryhmän jäsenet voisivat kokea aitoa yhdenvertaisuutta? Johtaisiko englannin käyttäminen tällaisessa monikielisessä ryhmässä siihen, että ryhmän kaikki jäsenet kokisivat aidosti yhdenvertaisuutta?
Yhteisen kielen käyttäminen parantaa yhdenvertaisuuden kokemusta, sillä tekeehän se viestinnästä ylipäätään mahdollista. Silti jos ajatus kansainvälisyydestä tai yhdenvertaisuudesta kiteytyy pelkkään kieleen, ja vain yhteen kieleen (englantiin), saadaan hyvin pelkistetty näkemys. Tällöin voitaisiin mikä tahansa kokous julistaa kansainväliseksi, kunhan siellä vain puhutaan englantia. Riippumatta siitä, minkä verran osallistujat ymmärtävät kokouksen sisällöstä.
Utopistisessa ihannetilanteessa jokainen voisi viestintätilanteissa käyttää omaa äidinkieltään, ja kaikki ymmärtäisivät toisiaan täydellisesti. Se ei tietenkään ole mahdollista, ja siksi jokin yhteinen kieli, jota kaikki osaavat jossain määrin, helpottaa kansainvälistä yhteistyötä. Kielitaito on kuitenkin vain osa viestintätaitoa, ja onnistunut vuorovaikutus edellyttää syvällisempää ymmärrystä muiden ihmisten kulttuureista tai ainakin halukkuutta ymmärtää niitä.
Jos palataan korkeakoulumaailmaan, niin englantia puhuu äidinkielenään vain osa suomalaisten korkeakoulujen henkilökunnasta ja opiskelijoista, ja korkeakouluissa on paljon muiden kielten äidinkielisiä puhujia. Hallinnon ja opetuskielen vaihtaminen englanniksi suomalaisissa korkeakouluissa tarkoittaisi sitä, että suurin osa korkeakouluissa toimivista joutuisi viestimään jollakin muualla kuin omalla äidinkielellään. Se ei olisi ”todellista inkluusiota” edes äidinkielisten englanninpuhujien kannalta eikä välttämättä johtaisi syvälliseen vuorovaikutukseen.
Englanti on tärkeä kieli tieteessä – yhtä tärkeä kuin latina tai saksa aikanaan – mutta suomalaisen yhteiskunnan kannalta on tärkeää, että tieteen tekijät viestivät myös suomeksi ja kehittävät ja uudistavat oman alansa suomenkielistä sanastoa.